Kirjoitus tuotu omistajan blogista.

Siitä on nyt viikko. Tämä jää Tuhkan blogin viimeiseksi merkinnäksi.

Perjantai 26.6.09 ei tule koskaan unohtumaan. Helteinen, kaunis perjantai, joka päysäytti elämäni. Ja koirani elämän.

Sydän palasina yritän ymmärtää, että koirani, perheenjäseneni, on poissa. Minun rakas Tuhkani. Raitakoira on saanut siivet selkäänsä, siitä on tullut enkelikoira.
Oma suojelusenkelini.

Minä, äiti ja koira olimme jo palaamassa vanhemmilleni pitkältä, ihanalta lenkiltä, kun Tuhkan elämä päättyi autotielle rusakon mukana juosten. Tuhka oli aivan rusakon perässä, sen vietit olivat niin korkealla ettei se kuullut eikä nähnyt pakettiautoa, jonka eteen se juoksi. Eikä se kuullut minun huutoani.

Minä ja äiti näimme, kuinka rusakko jatkoi matkaansa, mutta koira katosi tiehen. Kuulin sen huutavan aivan hetken, kun juoksin valtavan kauhun vallassa pellon yli tietä kohden. Päästessäni Tuhkan luo se oli jo jättänyt meidät. Koira lepäsi silmät pysähtyneinä hiljaa ja liikkumatta.

Yritin elvyttää Tuhkaa ja pakettiauton kuljettaja lähti nopeasti viemään meitä Viikin eläinsairaalaan, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Kaikki me toivoimme, että Tuhka olisi voitu pelastaa, mutta minä tiesin jo, ettei minulla enää olisi koiraa. Sen vain tiesi, kuoleman hajusta tai jostain.

Sairaalalla Tuhka todettiin vain kuolleeksi ja saimme rauhassa hyvästellä ystäväni. Täristen, kuumien kyynelten virratessa kasvoillani toivotin vielä kauniita unia pikkuiseni viimeiseen uneen. Tuhkauurnan valitsemisen jälkeen kävelin sairaalasta ulos verellä tahrittu kaulapanta kädessäni.

Näkemiin kultakoirani.

Tuhka oli minulle tärkeämpi kuin moni ymmärtääkään. Se oli minun ensimmäinen koirani, joka opetti koiranomistamisesta, ilosta ja elämästä. Tuhka opasti minut hollanninpaimenkoirien maailmaan ja yhdessä me tutustuimme koiraharrastuksiin. Me nautimme yhteisestä ajastamme valtavasti. Tuhka, minä ja Lauri teimme oman pienen laumamme.

Tuhka ei olisi saanut lähteä vielä. Se ei kerennyt edes aikuistua, se lensi luotamme vain vuoden ja kuukauden iässä. Mutta nyt sen on hyvä ja kevyt juosta eikä se ehtinyt kärsimään kovia tuskia. Ehkä minä tapaan sen vielä joskus sitten, jossain korkeammalla.

Kova ikävä jää. Tännekään en pystynyt ilman kyyneleitä kirjoittamaan. Kuvat, kirjoitukset ja ajatukset jäävät kultakoiran muistoa vaalimaan. Tuhka elää ikuisesti meissä läheisissään ja minun sydämessäni.
Enkelikoira.

Kaipauksin:
Noora